torstai 31. joulukuuta 2015

2016.


Aina kun tuntuu, ettei tässä ole pitkään aikaan ollut kipeenä, niin jopas.
Jo voi unohtaa moiset.
Nyt on joulukuun alku mennyt sairastaessa niin, että jouduin olemaan pois työharjottelusta.
Luulin levänneeni kunnolla, mutta juuri ennen joulua, pah, virus.
Ja sitä virusta tässä on nyt kakottu ulos yli viikon verran.

Uh.
On sitä silti ennenkin oltu kipeenä. 
Vanhoja päivityksiä selatessani siellä sitä on kans.
On silmätulehdusta ja muuta.

Nyt toivon ensi vuodelta kovasti terveyttä kaikille.

Eilen vanhimman kanssa jutellessani tajusin.
Siinä se on.
2016.
Niin jo ovella kun olla ja voi.

Todella.
Vuonna 2016 päättyy vanhimman peruskoulu.
Nuorimmaisemme peruskoulutaival sitten taas alkaa.

Ja minä.
Jestas.
Minun opiskeluni päättyy.
Valmistuminen on kylläkin ensi vuoden joulun alla.
Mutta voin sanoa, että kaikkeni olen tehnyt jotta silloin, sinä päivänä valmistun kun tarkoitus onkin ollut.
Ihan kaikkeni.
Ja ehkä enemmänkin.

Keväältä odotan tilaa hengittää.
Hullua sitä on toisaalta olettaa, sillä tämä tuleva kevät, kesä ja syksy ovat kiivainta opinnäytetyöni kirjoitusaikaa. 
Mutta silti. 
Opintojaksoja on jäljellä enää ehkä kolme ja se ei enää tunnu paljolta.
No.
Ennenkin olen ajatellut, että hyvin se kaikki menee ja...
Ja ollut niin väärässä.
Oikeasti on ollut hitokseen työtä.
Siis todella.

Mutta nyt ollaan jo lähellä.
Vaikka aikaa on jäljellä vielä vuosi, on vuosi 2016 jo lähellä. 
Ja sen myötä kaikki uusi ja tuleva.

Sitä odotan. 
Vaikka tässäkin on nyt kovin hyvä.

Toivotan lukijoille ihanaa uutta vuotta.
Pitäkää unelmistanne kiinni.
Tavoitelkaa niitä.
Sillä hulluimmatkin unelmat voivat käydä toteen.
Jos niihin uskoo ja niiden eteen jaksaa tehdä työtä, niin mikään ei estä niitä toteutumasta.
Ainoa joka niitä estää, olet sinä.
Joten anna mennä.

Spread your wings, you might learn to fly <3




Kerrankin on aikaa lukea mieluisia kirjoja kun sairastaa.
Välillä silmät menee kiinni, mutta siinä ne on ja pysyy.






Joulu saapui.
Kiireisestä syksystä ja alkutalvesta huolimatta.




Joululahjaksi uudet lakanat.
Kiitos!




























Rauma <3


sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Viikonloppu.


Oliko tässä viikonloppu takana vai viikko?
Niin paljon saatiin aikaseks, että tuntuu että humahtiko tässä ni kuinka monta päivää?

Oli esseen hahmottelua, joka kylläkin jäi kesken.
Ei vaan millään aika riittäny siihen täysin.
Oli yläkerran siivoomista.
Ja sitä nyt ei todellakaan yhdessä perjantai illassa saa vaan valmiiks.
Ei vaan millään.
Ei, vaikka mulla on tyttärenä maailman paras siivousapu.

Pojat sai oman telkkarilöhöily paikkansa.
Mun vanhasta askartelupaikasta eli pienestä kattolyhdystä saatiin heille mainio oleilunurkkaus.
Okei. 
Olihan siinä.
Sohva oli välillä pystyssä kun mä sitä yksin veivasin.
Kaksi lasta välillä piti kiinni ja mä roudasin.
Ja välillä teki mieli itkeä, mutta onneks useimmiten kikattelin, hervottomasti.
Varsinkin siinä kohtaa kun tajusin, että sohva on pystys ja pysyy itellään siinä.
Mut sit tajusin, et se on siinä pystys tosiaan niin tiukasti, ettei todellakaan mahdu.
Minnekään...

Mutta siitä TULEE hyvä!
Siitä yläkerrasta.
Hei.
Mailman ihmeellisimmät ihmiset tuli ja laitto todella yläkerran uuteen uskoon.
Mä en vieläkään pysy perässä miten yläkerta on muuttunu.
Ja muuttuu vielä.

Ja jahka ehtisin vaan vielä jatkamaan siivousta ni hyvä tulis!
Kaks ja puol jätesäkillistä lähti jo kamaa.
Ja lisää tarvis lähtee.

Mitäs muuta.
No jääkiekkoa tietty.
Se essee, sen jo mainittinkin.
Ja joulu levittäytyy kotiin.
Se on ihanaa.
Jaajuu.
Lauantai oli hetki kera ystävän.
Niin rakkaan.
Surua, huolia, rakkautta, iloa.
Innostusta.
Ja siihen riittää tunti kaks.
Mutta ihan liian harvon.

Launtaina oli myös aikaa vähäsen joululahjoille sekä sen jälkeen leivoin lasten kanssa pipareita.
Se oli mahtavaa.
Olla vaan.
Ja todeta just sinä päivänä et kun ei inspaa koulutehtävät just sillon, ni siirrä.
No joo ja sit ollaanki siinä kohtaa että ne sitte laahaa...
Mutta tulee ens viikonloppu jolloin on sitte jo pakko.
Sitten on jo.
Ihan pakko.

Sitä ennen, eletään viikko.