Mikä viikonloppu.
Käteen jäi kasa sydämiä ja onnea.
Mutta ovesta saapui myös hyvin yllättäen suru.
Suru, joka viipyy kodissa vielä pitkään.
Viikonloppuna sain olla.
Ja nauttia.
Sen jälkeen kun olin lanannut kotia isolla kädellä.
Tämän kokosessa huushollissa se on silti yks hetki kun kätensä jäljistä voi iloita, mutta mä oon opetellu sitä hetkessä elämistä ja iloinnu sitten niistä pienistä ilonhetkistä.
Ines tuo valtavaa iloa.
Lapsille varmasti, mutta myös mulle.
Mihinkään en menis ulos, niin hän vie.
Vaikka miten olis mieli synkkä, niin jossain kohtaa puitten alla huomaan, että on jo helpompi hengittää.
Mikähän siinäkin on, että mua varotettiin hankkimasta koiraa.
Oot hullu jos sen vielä tohon hankit.
Nämä ja muut lauseet.
Miten monta kertaa mä vuosien aikana kuulin vaikka mitä.
Ja kun kerroin, että kohta Hän saapuu.
Miten paljon mua varotettiin.
Ja kas.
Ja miten valtavasti mä oonkaan saanut iloa.
Ei kaikki mistä voi olla pirustikin vaivaa ole maailmanloppua.
Asioiden, ihmisten ja eläinten eteen täytyykin nähdä "vaivaa", ei rakkaus välttämättä saavu ovelta hakemaan.
Pitää uskaltaa.
Pitää elää.
Ja pitää uskaltaa elää.
Ja täytyy myöntää, että itkin.
Kun lapseni oli täyttänyt terveyskyselyn koulusta.
Kohdassa kysyttiin mikä perheessäsi on mukavinta?
Ja vastaus oli:
Koska on koira.
Niinpä.
Koska Hän on.
Meidän Ines.
Valtava ilo ja kiusankappale at the same time.
Mutta jos elämän vaaka kallistuu vahvasti ilon puolelle, ei päätös ole ollenkaan väärä.
Päinvastoin.
Tuo vastaus tuotti minulle juuri samalla hetkellä voimakkaan tunteen siitä, etten ole tätä asiaa turhaan kahta vuotta perheeseen ajanut.
Tai koko elämäni tästä haaveillut.
Meidän oma.
Haukku.
Ison ilon tuoja.
Rakas Pori.
Polkasta on enää muisto, hiukset kasvaa kohisten.
Siivoilua.
Siitä en tykkää, mutta joskus sitäkin on vaan täällä tehtävä.
Etin jopa höyrypesurin ja vetelin pesuhuoneen saumoja.
Hullun hommaa mutta samalla niin kamalan palkitsevaa.
Likavesi vaan juoksee edeltä kun vetelee pesurin kanssa.
Mahtavaa.
Taputin itseäni taas olalle, hyvä sinä kun jaksoit.
Viikonloppu oli surullinen.
Ineksen kaveri on poissa.
Lopullisesti.
Opparini aihe tuli kotiini, yksi otsikko on nimittäin
lemmikin kuolema.
Varmemmin ottein suruun tartuin, mutta suru tulee silti yllättäen.
Se ei varota.
Se ei koputa.
Se vaan tulee.
Ja on heti läsnä.
Ja on varmasti vielä kauan.
Ja sitten se tärkein.
Joka hautautuu ihan kaiken alle jos sen antaa hautautua.
En oo ikinä ollu mikään excel ihminen, mutta tän kanssa mulla on tiukka kalenteriin kirjotettu kaavio.
Joka aamupäivä teen, kun rauhassa saan tehdä.
Voi olla että riittää, voi olla ettei.
Lokakuun loppuun mennessä jos saan opparin valmiiksi, niin valmistuminen lastentarhanopettajaksi ja sosionomiksi on joulukuussa.
En anna tän rasittaa mieltä liiaksi, työnnän aktiivisesti pois mielestä.
Aamupäivät annan sitte paahtaa ja olen armollinen, teen sen, mitä voin.
Elämässä tärkeintä on oppia olemaan itselleen armollinen.
Jos sitä ei tee, mieli saa aikaan vaikka mitä.
Välillä sitä ehtii kuin ihmeen kaupalla käymään salilla.
Niin täytys.
Ihan ittensä ja muiden kannalta.
Aina sitä vaan ajattelee, ettei ole aikaa.
Eikä se ole kuin tunti.
Ja se on pirun vähän oikeesti.
Mutta.
Kun.
No kyls tiätte.
Aikaa voi ollakin se tunti, mutta niin mieluusti sen vois viettää vaikka missä muualla.
Oman pihan kirsikat.
Kirsikkapuu on alle vuodessa jo tuottanu kirsikoita ja tänä vuonna taas.
Päärynäpuu on ihan notkollaan.
Päärynöitä on ihan hirveesti.
Pieni puu on pullollansa.
Kaunista viikkoa.
Koitetaan taas jaksaa.
