Ihan hiukan on hiljaista blogirintamalla.
Selailin äsken kuva-albumeitani ja olen näköjään laittanut koneelle vain yhden satsin kuviani tänä vuonna.
Ei mikään hurjempi tahti siis.
Vapaa-ajan vähyys näkyy myös kodissa.
Tiskiä, pyykkiä, kasoja, villinä pyöriviä villakoiria.
Paljon hyvää silti.
Sylittelyä, viekussa pitämistä, yhteistä aikaa.
Tärkeintä.
Koululle kuuluu, no ihan hyvää.
Joissakin tehtävissä laahaan kuukausia perässä, torstaiseen sosiaalialan ruotsin tenttiin ei jaksa juuri nyt keskittyä. Sanakokeisiin yritin lukea sellasella intensiteetillä, että itteänikin pelotti. Ilmeisesti se muun kanssa vei mehut, joten tenttiin menen näköjään hyvinkin ex tempore.
Kevään alku on ollut juuri sitä mitä odotinkin.
Raskainta ever.
Mutta jos vielä vähän jaksaa, huhtikuun puoleen väliin, niin silloin alkaa harjoittelujakso ja saa höllätä tehtävistä.
Silloin saa tehdä töitä.
Hauskaa näin neljän lapsen äitinä on astua työelämää kokeilemaan päiväkotiin.
Paljon tietoa lasten kanssa olemisesta, pakostakin, muttei mitään tietoa itse työstä.
Saparopää kasvaa (aivan) liian hurjaa vauhtia.
Tiistaina meidän Mimmi täyttää kuusi vuotta.
Kuusi?
Minne ne ovat menneet?
Ehkä Mimmin pituuskasvuun.
Uusi kurapuku oli hankittava, kokoa 134.
134cm?
Meinasivat kaupassa pyörtyä.
"Ni siis MINKÄ ikäselle se tulee, kymmenvuotiaalle vai??"
Ei. Ei vaan mahdu 122/128 cm enää.
Ja se mun äidinelämän ensirakkaus, esikoinen, ystävänpäivän lapsi.
On sitten hyvinkin paljon mua todistettavasti pidempi.
Sitäkään en tahdo kestää.
Ja silti toisaalta taas, seuraan koko ajan ylpeänä vierestä, miten ihana miehenalku esikoisestani onkaan tulossa.
Vanha kuva, mutta niin ihana hetki.
Naurua ja aikaa.
Itselle ja muille.
Niinpä.
Tärkeintä on elää.
Tehdä hyvää paitsi muille, myös itselle.
Rakastaa itseään, jotta voi rakastaa muita.
Elä.
Jokainen päivä.
Ja ole armollinen.
Itsellesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti