Koko vuoden odotan tätä matkaa.
Että edes kerran vuodessa.
Sitä saa olla jotain muuta kuin 24/7 Äiti.
Jos on nälkä, voi syödä.
Jos on jano, voi juoda.
Ja no, ne kenellä on lapsia, ymmärtää tän kohdan sen enempiä selittelemättä.
Matkoja, reissuja, irtiottoja hurjasta arjesta on liian vähän.
Kymmenen vuotta meni avioarkea, ennenkuin lähdettiin Armaan kanssa häämatkalle.
KYMMENEN VUOTTA.
Siis 10.
Useampi avioliitto ei edes kestä sinne asti.
En tiedä, miten me kestettiin sinne asti.
Ilman sen suurempia hengähdyksiä irti arjesta.
En tiedä.
Vieläkään niitä ei ole tarpeeksi.
Jano toisen vierelle on kova, eikä 17 vuotta ole himmentänyt sitä aikaa yhtään.
Päinvastoin.
Kohta on sen aika.
Passi on valmiina.
Ja mieli.
Ja se jano.
Kohta on aika olla ja nauttia.
Mä olen aina pitänyt lujasti sanonnasta
"Vanhempien parisuhde on lapsen/lasten koti".
Liian vähän pääsemme parisuhdettamme hoitamaan.
On tärkeää kunnioittaa toista.
Puhua kauniisti.
Riidellä, mutta sopia niin että sillä on merkitystä.
Palvoa.
Rakastaa.
Antaa anteeksi.
Vihastua.
Näyttää tunteensa.
Kertoa toiselle, miten paljon arvostaa toista ja toisen tekemää työtä.
Palkallista ja perheen eteen tehtyä työtä.
Muistuttaa toista ulkoisesta ja sisäisestä kauneudesta.
Kaikesta.
Aina on liian vähän aikaa.
Kahden.
Ennen sitä sain hetken olla.
Tyttöjen reissu.
Tätä(kin) odottaa vuoden.
Mutta sen eteen ei tarvi ponnistella ylettömästi lastenhoitoavun saamiseksi.
Mikä reissu.
Hetkiä.
Olemisia.
Kyyneliä.
Rakkautta.
Suoruutta.
Rehellisyyttä.
Puhumista.
Kahviloita.
Ravintoloita.
Kauppoja.
Uimista.
Saunomista.
Ja niitä hetkiä.
Että saa olla muutakin kuin äiti.
Että saa hemmotella itseään.
Rakastaa itseään ehjäksi.
Hengittää ja olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti