Kesänalku.

Kesäloma.

Vihdoin, vihdoin, vihdoin!!

Tirpalla & mulla jo.

Pojilla alkaa ansaitusti huomenna.

Miten voi olla, että talvi on ohi??

Ja vihdoin se kesäLOMA on täällä??

Tämä kesäloma tuntuu kyllä itelläkin NIIN ansaitulta.

En muista vauva-vuosien jälkeen näin rankkaa vuotta koskaan käyneenikään läpi.

Tavallaan tämä oli kyllä vieläkin rankempaa.

Mutta siinä se nyt sitten on.

37-vuotiaana, neljän lapsen työssäkäyvänä äitinä, ensimmäinen

AMMATTIKORKEAKOULUVUOSI

takana.

Olen niin ylpeä.

Ihan itse itsestäni.

Oman itseni arvostus on noussut vieläkin ja enemmän.

Vaikkei itsetunnossani suuremmalti ollutkaan mikään vinossa, niin tämä kulunut vuosi on antanut ihan uskomatonta voimaa seisoa kahdella jalalla.

Ja mitä pidemmälle tässä opiskelussani pääsen, ihmeen vahvalta tuntuu koko ajan.

Jos kukaan ikinäkään miettii, uskaltaisiko sitä vaan 

HYPÄTÄ,

niin...

No.

Arvannette mitä minä sanon siihen vastaukseksi?

Hurjaa.

Ja ihan älyttömän hienoa.

Samalla tosi, tosi raskasta, mutta onhan tämä sitten, niiiiiiiin palkitsevaa.

Ehkä kaikkein hienointa on se, että vuonna 2016

18.12

(jos kaikki siis menee suunnitellusti ja jaksan tähdätä juuri tuohon päivämäärään enkä päiVÄÄKÄÄN sen yli, )

niin sinä päivänä minulla on vahva ammattinimike

SOSIONOMI

Mutta sitä ennen on päiviä.

On viikkoja.

Ja on vuosia.

Joten hetki kerrallaan, sillä päiväkin on liiaksi kerrallaan otettavaksi...

Kuviksi löysin viime kesäisiä terassikuvia.

Nyt terassilla on ruusunrönttejä ja vettä ja siitepölyä.

Ei ollenkaan niin kaunis näky kuin nämä viime kesäiset.